Stoalainen ihailee suuresti sähkö-, putki- ja kirvesmiehiä, jotka saapuvat työpaikalleen parin ison työkalupakin kanssa, ryhtyvät hommiin ja yksikään työkalu ei ole kadoksissa! Etukäteen ei ole mahdollista tietää, mitä nimenomaista pikkusormen kokoista terää, ruuvia, holkkia tai härpäkkää tarvitaan. Mutta kun tarvitaan, se otetaan pakista, käytetään ja pannaan samaan paikkaan takaisin. Työkaluja voi olla useampi sata ja ne ovat kaikki ammattimiehellä järjestyksessä – kuinka miellyttävää! Stoalaisittain ajatellen tällainen työkalupakki ja työkalut ovat hyviä.
Meillä tavallisilla törtöillä sakset, valkosipulinpuristin, salaattipihdit ja kastikelämpömittari ovat huolellisesti joka kerta eri paikassa – niinpä niitä etsitään joka kerta erikseen. Samalla pitää koettaa rauhoittua ettei soimaisi liikaa itseä tai jotain toista perheenjäsentä. Ei mitenkään erityisen miellyttävää.
Yksi hyvä tapa olla löytämättä esinettä, on laittaa se paikkaan jossa on samanvärinen tausta, vaikkapa musta kännykkä mustien housujen päälle, varma menestys! Jos ne ovat riittävän samanvärisiä ja, mikä tärkeintä, riittävän avoimesti esillä, niin siihen ei osaa katsoa.
Juuri tässä on yksi stoalaisuuden ydinopetuksia: mitään ei pidä tehdä aivottomasti niin kuin zombi, ei edes laittaa esinettä pöydälle. Järjestys on miellyttävää mutta järjestys edellyttää aina pientä vaivannäköä. Sitä että ajattelee aina yksityiskohtia edes hieman eli että on aina ikään kuin ”hereillä”.
Siihen ei tietenkään aina pysty, mutta lähtökohtaisesti mitä useammin pystyy, sitä miellyttävämpää on elämä. Astetta tärkeämpänä säilyy, tietenkin, perustavammat arvot tai arvostukset. Elämä ei muutu miellyttäväksi tai hyväksi pelkästään yksityiskohtia viilaamalla, mutta paremmaksi se kyllä muuttuu. Vähän samaan tyyliin kuin tunnetussa lausahduksessa, että ”flamenco ei voi ratkaista maailman ongelmia, mutta se auttaa pitämään pään pystyssä”.
