Ajatus « syvästä kuolemanpelosta » on tyypillistä liioittelua ja tyypillinen äärinäkemys. Mitään empiiristä tutkimusta väitteen tueksi ei tietenkään edes ole, ja onkin paha virhe lähteä pakkotaivuttamaan omaa maailmankuvaansa moisen väitteen mukaiseksi. Se että jokin yksittäinen 90-vuotias pelkää kuolemaa, ei todista yhtään mitään – jo perusterve 70-vuotiaskin ajattelee keskimäärin ihan muita asioita kuin kuolemaa.
Stoastadilaisuus pohtii aina tavallisen arjen sisältämiä järjestyksiä ja tuntemuksia. Tässä tapauksessa tunne, joka arkielämässä on olemassa, on ajan loppumisen pelko. Mutta se on tunne, joka pätee kaikkeen mukavaksi arvioituun käytännön toimintaan, ihan sama onko toiminta lyhytaikaista (vaikkapa jotkin juhlat), keskipitkää (vaikkapa jokin työprojekti) vai koko loppuelämä. Kaikissa kolmessa vaihtoehdossa huono ajattelu on sitä, että koska haluttu toiminta joskus loppuu, et osallistu toiminnan keston järjestelemiseen vaan vaikkapa « painat vaan täysillä ».
Se että osallistuu ajan loppumisen järjestelemiseen tarkoittaa, että loppuminen muuttuu enemmän oman mielen mukaiseksi. Arkielämässä, ilman minkäänlaista draamaa, voi omaa kuolemaansa siirtää kauemmaksi syömällä perusjärkevästi ja liikkumalla hieman. Stoastadilainen voi hymyillä perushyväntuulisesti jopa kuolemansa edessä! Juuri kuten Gladiaattori-elokuvassa väitetään Markus Aureliuksen sanoneen: Death smiles at us all, all a man can do is smile back.