Viineissä ja viiniharrastuksessa on aina ensin kyse hinnasta. Jos laitat riittävän paksun setelitukun pöydälle, niin saat mitä hyvänsä viiniä. Kyse on aina hinta-laatu -suhteesta ja siitä, että hyvä viinintuntija ostaa viidellä kympillä parempaa viiniä kuin mitä huonosti viinejä tunteva ostaa samalla rahalla.
Viinintuottajan intresseissä on kuitenkin koettaa saada, yleensä tarinoiden avulla, viininostaja absolutisoimaan väärin, kokemuksellisesti. Ikään kuin olisi olemassa viidenkympin viini, jota pitää saada maksoi mitä maksoi – ainakin jouluaattona!
Toki voi olla että moni kokee jonkin tietyn satasen viinin niin hyväksi, että sitä pitää aina tietyissä tärkeissä tilaisuuksissa olla. Mutta tämä tunne on pohjimmiltaan elämän kokonaisjärjestämistä, operointia viinimarkkinoilla, jossa harrastaja on kokeillut paria muuta satasen viiniä jotka sitten eivät ole olleet yhtä hyviä (ja ostaen yleensä vaikkapa 30-40 euron viinejä, jotka tietenkin laadullisesti astetta alempana). Mutta mitään absoluuttia ei siinä satasen hyvässä viinissä ole. Esimerkiksi 400€ viinit on vain siirretty kategoriaan « ei oteta huomioon, liian kalliita ».
Ihmetyttää vain että miksi tätä ei voi sanoa suoraan ja eksplisiitisti. En minäkään osta 400€ viinejä. Miksi oman elämän resurssien rajallisuuden suhteen ei saisi olla suora ja rehti?
